ja on sellanen olo ja käsitys, että Jumala haluaa musertaa mut?? Tuosta kuolemisesta taas... Äh. Oman tahdon pitäis kuolla. Ei sais haluta mitään itelleen, vaatia oikeuksiaan tai puolustaa itseään mitenkään. Eikä pidä loukkaantua tai suuttua koskaan, kun eihän kuollut loukkaannu, ja mehän ollaan kuoltu, Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Vanha, itsekäs luonto on kuollut, ja nyt vaan Kristus elää minussa. Joopa. Miks mä sitten olen erittäin paljon elossa?? Olen itsekäs, loukkaannun ja suutun joskus. En vaan käsitä miten saisin itteni jotenki niin kuolleeks ettei mikään liikuttais! Tunnen kaikenlaisia tunteita. Missä se Kristus on, joka elää minussa?? On tää niin toivotonta... Ahdistaa!

Pitäis luopua vaan ja luovuttaa. Koko ajan ja kaikesta. Laulujutuistaki kai sit pitää vaan luopua, eikä sais edes tuntua kamalalta. Iloita vaan, ku joku muu, parempi ja soveliaampi ja kelvollisempi, tulee ottaan mun paikan. Tai siis se annetaan. Jumala antaa ja ottaa. Kaikki on vaan lainaa. Jonkin aikaa. Ja sitten viedään. Ja kaikki onkin lopulta vaan turhuuksien turhuus!

Mikä tässä mättää oikein, miksei mulle voi tapatua mitään, siis jotain Jumalan kohtaamista ja jotain, että voisin muuttua?!?! Haluaisin muuttua ja vapautua ja täyttyä Pyhällä Hengellä ja olla epäitsekäs ja rakastaa vaan kaikkia. Saada sen VOIMAN. Mutta junnaan vaan tässä koko ajan. Olenkohan ihan toivoton tapaus. Olenhan mä muuttunu. Mutta vaan tiettyyn pisteeseen. Siitä ei yhtään etene. Mua suututtaa! En vaan haluais olla kynnysmattona, en sitte millään! En haluais olla sellanen joka on aina näkymätön ja ei saa koskaan puolustaa itseään tai sanoa mielipiteitään. Tai olla ylipäätään näkyvä millään tavalla. Muut saa kyllä... Enkä kyllä taida tuntea ketään joka olis oikeasti kuollu. Siis sillee. Haluaisin tavata sellaisen ihmisen ja päästä keskustelemaan!