No, nyt sit oli taas keikka. Ja se meni ihan kohtuullisen hyvin jopa. Saatiin kehujakin taas... Ainaki mua se rohkaisee. Kun ei sitä ite oikein tiedä miltä se kuulostaa. Ja välillä tuntuu että mun laulu on ihan hirveetä! Tänäänkin varsinkin alkuun tuntui siltä. Kesti päästä vireeseen. Kun ei olla vähään aikaan soiteltu. Ja keskenkaiken mun kitara meni ihan epävireeseen. Lauloin sit vaan, en pystyny soittamaan, sen verran häiritsi korvaa. Mutta kyllä se siitä lähti sujumaan. Välillä jopa tuntui että oikein Hengessä laulettiin. Ja sain kehuja laulustani, vaikka ääni ei ihan kunnossa ollutkaan. Oikeastiha siis EN osaa laulaa, enkä ole mikään oikea laulaja... Niin se vaan on.

Mutta ahdistaa. Kun tuntuu että ne muut ei arvosta ollenkaan sitä juttua mikä meillä siinä on, ja miten se on hyvin lähtenyt sujumaan. Ja toimii tosi hyvin! Mutta ne kaks on haalimassa kokoajan jotain uutta, uusia jäseniä jne. Eikä multa kysytä koskaan mitään, itseasiassa mun mielipiteelläni eio mitään väliä. Ei niin mitään! Ensinnäkään ei kiinnosta kuulla, ja vaikka ne tietäis mun mielipiteen jostain asiasta, sitä ei noteerata. Nytkin tulossa uusi jäsen. Tai siis on jo. Noin vaan. Ja voi olla että sen seurauksena mun on lähdettävä. Nimittäin mä en haluais siihen enää lisää laulajia! Tää juttu toimii loistavasti näin ku se on. Tuo joka on nyt tullut, tuli pianistiksi, mutta kyllä se laulamaankin pistetään ja se varmasti haluaa laulaa. Ja sitten koko bändi muuttuu! Ei se ole enää sama. Tällä on komea oopperatyylinen lauluääni, mulla taas heikohko heleä. Joten jään täysin jyrätyksi siinä sitten. Ei mua siellä sit enää tarvita. Ei mun ääni erotu mihkään sieltä oopperalaulun yli. Ei tod. Mutta ei sillä väliä, ei ne piittaa vaikka lähtisin. Ne vaan tekee mitä lystää. En mä siellä enää ole jos ei mua tarvita. Niin se vaan on, että tunnen olevani täysin arvoton siinä bändissä. Sellainen mitätön, jota ei tarvita ja joka voi kadota ja parempi niin.

Se on niin ahdistavaa, kun on ollut tosi hyvä keikka, ja kuitenkin tuntuu että silä ei ollut mitään väliä. Yhdentekevää. Ja että sellainen hyvä keikka voi olla viimeinen koska vaan. Aina on loppumisen/luopumisen tuska mukana. Ja sellainen arvoton olo, että mut dumpataan kohta... Vaikka olis kuinka hienoa ollu. Mutta kun mulla ei ole mitään väliä. Mieluummin joku muu laulamaan siihen...

Ja sit kamala olo kun tunnen näin, kun puhun näin. Ne on kaikki oikeasti ihannia ihmisiä ja taitavia ja tosiaankin paljon parempia ja arvollisempia ihmisiä ku mää. Että en sais haluta pitää sitä omaa paikkaani. En sais suuttua ja olla vihanen ja pettyny jos se viedään. Pitäis vaan luovuttaa suosiolla. Itsekästä, itsekästä! Että haluan pitää sen paikkani joka on ollu. Haluan että muaki tarvittais ja että munki ääni erottuis, niinkuin on erottunutkin tähän asti. Mutta ei erotu enää jos se yks laulaja vielä tulee. On niin kertakaikkiaan ristiriitainen olo! Tykkään niistä kaikista ihmisistä kauheasti. Kuitenkin tunnen tällaisia tuntemuksia. Välillä ne ärsyttää ja suututtaa. Pidän heistä silti. Enkä haluais joutua jyrätyksi. Toivoisin ja haluaisin että mullakin olis joku merkitys ja arvo ja paikka, niinku muillakin. Mutta kun sitä vaan ei ole. =(

Ja Jumalan edessä varsinkin vapisen. Pelkään juurikin että Hän ottaa vartavasten multa tän paikan pois koska en ole siihen arvollinen. Olen liian itsekäs ja paha. Ei mun lauluäänikään ole kunnossa, mahtaako tulla? Tätä just pelkään että Jumala ottaa multa äänen! =(  Sekä äänen että tän paikan. Mä olen pelkästään sellainen kuin ei saisi olla, enkä yhtään sellainen kuin pitäisi olla! Millähän tästä pääsis...

Huomenna olis taas keikka, saa nähdä miten menee. Toimiiko ääni.