Niin se sit on. Että tää kaikki on Jumalalta. Se on Jumala, joka halusi ottaa multa sen paikan pois missä mä olin. Jumala halusi siihen toisen, paremman, vahvemman laulajan. Ja mun äänen peittoon. Sille ei vaan voi sitte mitään. Mutta olen kyllä vihainen Jumalalle. Ja ihmettelen miks seki haluaa tehdä mulle noin?? Miks Jumalakin haluaa että jään aina syrjään ja jyrätyksi. Että muut ihmiset saa noin vaan tehdä mitä lystää ja mä joudun alistumaan siihen. Aina.

Mua masentaa tää uskonelämä. En oikein tajuakaan mitään mistään. Mulla nousee vaan viha ja kapina + masennus siitä ku pitäis osata sisäistää ja hyväksyä se että mulla ei ole mitään oikeuksia mihinkään, ja mun pitää antaa vaan muitten jyrätä ja en sais haluta mitään, en oikeastaan edes olla olemassa. Enkä sais tuntea negatiivisiä tunteita edes ku mua jyrätään, vaan hyväksyä kaikki kiltisti ja hiljaa. Pitäis yrittää tulla sellaiseksi ettei mulla olis mitään omia haluja, ei mitään. Enkä mä saa itseäni sellaiseksi mitä tässä kirjoitan! Siks tää onkin niin kauheeta. Kun tiedän millainen pitäis olla mutta en vaan mitenkään saa itseäni sellaiseksi. Siis ihan älyttömän kauhea ahdistus ja tuska! Sisuksissa hirveä vääntö! Sitä vaan ihmettelen että miks muut sitte saa haluta asioita ja tehdä oman päänsä mukaan ym. ja mun pitää vaan kaikkeen alistua. Niin siks tietysti että muilla ne tekemiset ja haluamiset on Jumalasta, niin  siks ne saa tehdä ja olla, eikä niitä voi kukaan vastustaa...

Mä en vaan tajua Jumalaa. Kunpa pääsisin tästä jumista! Kunpa Jumala voisi muakin valaista. Ei mussa itessäni mitään muuta ole kuin pimeyttä. En mä löydä itestäni mitään eväitä mihinkään, tarttisin Jumalan voimaa ja oikeasti Jumalan kohtaamista. Niin että muuttuisin!

Eilen Jumala kyllä puhui palvelijansa kautta kokouksessa niin selvästi että tiesin et se on mulle ainaski. Mut en vaan siltikään tajunnu. Vähän selvemmin voisit Jumala puhua niin että tajuaisin... Hän sanoi vaan että rakastatko sinä tätä perhettä ja rakastatko sitä ihmistä jonka kanssa on sukset ristissä. Ja vastaus siihen on kyllä. Rakastan kyllä niitä kaikkia. Mutta tarkoittaako se sit jus sitä että mun pitää vaan kaikki paska hyväksyä hiljaa ja kiltisti, ja vaan rakastaa?? Se ei kyllä onnistu. Se ehkä just onnistuis että vaan alistun, enkä vastusta enkä sano mitään. Mutta eri asia on sitte se myrsky mikä mun sisällä on ja kaikki kamalat tunteet jotka jyllää kahta kauheemmin jos joudun vaan alistumaan hiljaa. Niille tunteille en kauheasti mahda mitään. Se siinä on ongelma. Pitäis vaan pystyä olemaan sellanen ettei tulis niitä tunteita, ja vaan koko ajan rakastais kaikkia. Täysin utopistinen vaatimus! Miten mä ikinä siihen pystyn?!?

Ja kai kysymys on myös toisinpäin, ainaki pitäis olla... Että rakastaako ne mua. Sitä en tiedä. Jää nähtäväksi. Kesääkö ne mua, ku oon tällanen. Vai oonko oikeesti sellanen että mua ei tarvikaan kestää, vaan voi hylätä ja potkia pois? Aika vaikee varmaan olen niille. Jos mua ei olis, niillä olis täydellinen harmonia, rakkaus ja Pyhän Hengen läsnäolo keskenänsä. Mutta kun mä oon. Valitettavasti oon olemassa. Tää kaikki on niin niin ristiriitaista! Voi ku pääsis keskustelemaan jonku viisaan kanssa!

Pää on niin sekaisin että pelkään tulevani hulluksi!